Kuulostaako tutulta: Nuori hallitsijan tytär janoaa jotain suurempaa kuin mitä yhteisön odotukset määräävät. Tätä tavoitellakseen hän lähtee matkalle jonka aikana hän taistelee muiden ennakkoluuloja vastaan, oppii uskomaan itseensä ja tuo samalla tarinalle onnellisen lopun?
 
Kyllä, Disneyn Moana on juuri tätä samaa vanhaa.
 
Mutta ai että se tekee sen NIIN hyvin!

​Olen ollut tietoinen RWBY:stä jo jonkin aikaa, mutta vain etäisesti. Vaikka sillä selvästi onkin intohimoinen fanikunta, vain vilkaisu sarjaa ja sen uniikkia animaatiotyyliä kohti ovat onnistuneet tappamaan mielenkiintoni. Lopulta päätin kuitenkin taipua ja antaa sarjalle mahdollisuuden.

Pintapuolisesti tarkasteltuna RWBY näyttää niin peruskamalta kuin olla ja voi, verrataan sitä sitten animeen tai animaatioon yleensä. Sarja seuraa Rubya, nuorta tyttöä futuristisessa fantasiamaailmassa, joka uneksii Metsästäjättäreksi (Huntress), maailmaa alati uhkaavien Grimmin petojen surmaajaksi, tulemisesta. Tytön unelma alkaa näyttää todemmalta kuin koskaan kun hänet hyväksytään Beacon Academyyn, legendaariseen opistoon jossa Metsästäjiä ja Metsästäjättäriä tehdään. Tämä on Rubyn tilaisuus ottaa ensimmäinen askeleensa uuteen elämäänsä, yhdessä isosiskonsa ja uusien ystäviensä kanssa.

RWBY:n silmiinpistävin seikka on sen animaatiotyyli. Sarjan takana seisoo fanipiireistä ammattituotantoon ponkaissut internet-tuotantoyhtiö Rooster Teeth, joten on ymmärrettävää, ettei sillä ollut käytettävissään samanlaista budjettia kuin isommilla tuotantoyhtiöillä. Kustannustehokas 3D-animaatio voi olla hivenen… karua paikka paikoin, ja siihen tottumiseen menee ehdottomasti oma aikansa. Onneksi hahmosuunnittelu ja animaatio on laadukasta, mutta ympäristöt olisivat voineet hyötyä jopa entistäkin tyylitellymmästä ilmeestä. Mitäänsanomattomat, simppelit tekstuurit eivät yksinkertaisesti kykene luomaan mielikuvaa elävästä maailmasta ja sarjalta kestikin kolmanteen kauteen asti saada ympäristönsä tyydyttävälle tasolle. Juuri alkaneella neljännellä tuotantokaudella animaation tasoa on kuitenkin puskettu roppakaupalla eteenpäin ja se näyttää jo kaikin puolin, ympäristöt mukaan lukien, kauniilta.

Ylen Helsinkiläisestä rupupoliisiasemasta kertova Pasila-sarja onnistui aikanaan saavuttamaan sen, mihin vain harvat suomalaiset tv-sarjat ovat pystyneet. Se oli ilmiö joka otti otteen etenkin nuorista katsojista, tarjoten samalla älykästä käsikirjoitusta ja terävää satiiria, ja oli värikkyydessään valopilkku muun suomalaisen viihteen rinnalla.

Suosituille piirrossarjoille poikkeuksellisella tavalla sarja onnistui myös loppumaan oikeaan aikaan, vaikkakin sen viides kausi tuntui eräänlaiselta jälkiajatukselta neljännen kauden täydellisen lopetuksen jälkeen. Tästäkin huolimatta Pasilan laatu pysyi koko sen esitysajan korkeana ja jopa parani loppua kohden. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan kaikille riittänyt.

​Pasila 2.5 - The Spin-Offin ilmestyminen tv-liitteeseen täytti minut sekalaisin tunnelmin. Sarjassa tuntui kyllä olevan selvä rahastamisen maku kun sitä ei edes kehdattu liittää pääsarjaan, pelkäsivätkö tekijät ehkä alkuperäisen sarjan maineen mustumista? Toisaalta sarjan nimi osoitti tiettyä ironista itsetietoisuutta, joka voisi poikia jotain uutta ja virkistävää.

​Ikävä kyllä mitä pidemmälle sarjaa katsoin, sitä todemmiksi pelkoni tulivat. ​

Missä menee tekijöiden ja fanien välinen raja? Nykymaailmassa sitä on joskus vaikea löytää, sillä etenkin sosiaalinen media on hämärtänyt tätä rajaviivaa. Fanien on mahdollistaa antaa välitöntä palautetta jokaisesta mieleensä nousevasta asiasta, ja vieläpä suureen ääneen. Joskus tuntuu hieman epäselvältä, kenellä tulisi olla viimeinen sana; tekijöillä vai faneilla?

Hyvä esimerkki tässä on viime kuussa aallonhuippunsa saavuttanut ja otsikoihin noussut #GiveElsaAGirlfriend-kampanja, jossa Disneyn Frozen-elokuvan jatko-osaaan vaadittiin Elsa-kuningattarelle tyttöystävää. Kampanja on sinänsä nykyajalle tyypillinen, että se on sidoksissa liberaaleihin ja progressiivisiin arvoihin, mitkä sekoittavat asian käsittelyä entisestään.

Miten tällaiset vaatimukset sitten pitäisi ottaa vastaan? Toisaaalta on helppo ymmärtää miksi seksuaalivähemmistöt ovat samaistueet Elsaan niin vahvasti. Frozen on harvinaisen merkittävä populaarikulttuurin merkkipaalu, sillä se ei vain merkitse legendaarisen Disney-yhtiön uuden renesanssin alkua (firman elokuvien laatu oli pohjamudissa 2000-luvun alussa), mutta sillä on suosionsa ja asemansa vuoksi suuri merkitys myös lasten kasvuun ja kehitykseen. Tästä lastenelokuvien vastuusta olenkin jo puhunut aikaisemmin. Tämän lisäksi Elsan kasvutarina on nerokkaasti rakennettu niin, että se voi symboloida oikeastaan mitä tahansa salattua osaa katsojan omasta elämästä. ​

​On jo pitkän aikaa ollut tiedossa, että DC:n animaatiotuotanto on monella tapaa sen elokuvafilmatisointeja edellä. Tämä ajatus tuntuu korostuvan etenkin näin Batman V Supermanin jälkimainingeissa (jonka myös arvioin). Vuonna 1992 alkanut Batman-animaatiosarja sisältää monen mielestä yhä sen ainoan oikean Batmanin ja Jokerin (Kevin Conroy ja Mark "Luke Skywalker" Hamill). Samoin myös samaan universumiin sijoittuva Superman-animaatiosarja loi kenties kaikkien aikojen ikonisimman version Teräsmiehestä ja monista tämän arkkivihollisista, joita ei valkokankaalla olla nähty, mutta joille kyllä annettiin kunnioittava vastaanotto animaatiosarjassa.

​2000-luvun alun Justice League -sarjan saavutuksia on vaikea edes alkaa laskemaan, sillä se toi lukuisia sankareita suuren yleisön tietoisuuteen käyttäen aikuismaista otetta jollaista ei supersankarisarjoilta oltu aikaisemmin totuttu näkemään. Näiden lisäksi ei pidä unohtaa mm. Batman Beyond ja Static Shock -sarjoja, sekä DC:n lukuisia täyspitkiä animaatioelokuvia. Kertoo kenties paljon DC:n nykyisestä tilasta, ettei ketään tämän vuosikymmeniä kestäneen, lukemattomia supersankareita samaan ruutuun sovittaneen jatkumon tekijöistä pyydetty edes konsultoimaan yhtiön uuden elokuvauniversumin luomisessa. 

Tällä kertaa tarkoituksenani on kuitenkin puhua DC:n uusimmasta animaatiosarjasta, Young Justicesta. Olin alunperin varsin vastahakoinen tarttumaan sarjaan, sillä sen lisäksi, että se oli irrallinen äsken mainitsemastani klassisesta DC:n animaatiojatkumosta, se keskittyy tunnetuiden supersankareiden sijaan näiden kasvatteihin. Eli Batmanin, Supermanin ja Martian Manhunterin sijaan sarjan keskiössä ovatkin Robin, Superboy ja Miss Martian. Toki vanhemman polven sankaritkin ovat sarjassa mukana, vieläpä varsin hyvässä suhteessa, mutteivät valokeilan alla paistattelemassa. Sain kuitenkin syyn syödä sanani, sillä sarja on jopa DC:n korkean mittapuun mukaan varsin poikkeuksellinen.

Angry Birds -elokuvaa on pidetty mediassa tiukasti silmällä, ja miksikäs ei. Elokuva on merkittävä sekä suomalaisen pelialan ja elokuvateollisuuden, että animaation ja brändäyksen näkökulmasta yleensä. Rovio on ollut suomalaisella mittapuulla poikkeuksellisen menestykäs yhtiö, jonka tulevaisuutta tulee pitkälti määrittämään se, kuinka onnistuneesti kurotukset pelien ulkopuolelle toteutuvat. Samalla kyseessä on myös jälleen kerran yksi peleihin perustuva elokuva jonka toivotaan rikkovan niitä vuosikymmeniä vaivanneen epäonnistumisten kierteen.

Mutta jopa tästäkin näkokannasta katsottuna elokuvan tiimoilla on julkaistu poikkeuksellisen mielenkiintoisia arvioita, joissa esiin on nousset tulkinnan elokuvan kannanotosta Euroopan pakolaistilanteeseen. Muun muassa Image-lehden Anton Vanha-Majamaa sanoi että "Angry Birds on elokuva, jota Soldiers of Odinin jäsenet voivat näyttää jälkipolvilleen" ja Ylen Olli Kangassalo otsikoi artikkelinsa elokuvasta sanoin "Leikkiikö Angry Birds maahanmuuttokriittisyydellä?"

​Näihin kirjoituksiin puolestaan vastasi Suomen Kuvalehden Sami Kuusela parodioivalla artikkelikirjoituksellaan. Kuusela sättii kriitikoita sanoin: "Vanhan median viisastelut ja närkästymiset Suomen upeimman animaatioelokuvan arvomaailmasta ovat harhaisia. Ne kertovat ”älykköeliitin” vieraantumisesta todellisuudesta ja pakonomaisesta halusta tulkita luovia tuotteita väärin." 

​Kuka tässä on siis oikeassa? Elokuvan piilomerkityksiä kaivelevat ja kauhistelevat kriitikot vai ne, jotka leimaavat nämä reaktiot pelkäksi ylireagoinniksi?

Näin uuden Tähtiensota-trilogian ensimainingeissa on helppo unohtaa kuinka toivottomalta sarjan tulevaisuus jossain vaiheessa näytti. Alkuperäinen trilogia syntyi ainutlaatuisessa tilanteessa jossa luovuutta rikastivat paitsi tuotantoresurssien niukkuus, myös visiönääri George Lucasia ympäröivä tuotantotiimi, joka osasi antaa elokuville rajoja ja oikeaa suuntaa. Esiosien tuotantovaiheessa Lucas oli kuitenkin noussut jo sellaiseen asemaan, että hänellä oli käytössään kaikki haluamansa resurssit eikä ketään sanomassa vastaan tai antamassa kritiikkiä. Ja mehän tiedämme mitä käy lapselle karkkikaupassa. Esiosista muodostui toivoton sotku, jossa puista näyttelemistä, keinotekoisia efektejä ja luonnotonta dialogia yhdisteltiin sekavan juonen kanssa. Fanikunnan närkästys on tuskin keltään asiaan vähänkään perehtyneeltä jäänyt huomamatta.

​Tätä tilannetta paikkaamaan syntyi kuitenkin vuonna 2008 Lucasfilmsin tuottama, samannimistä animaatioelokuvaa seuraava animaatiosarja. Sarjasta versosi kuusi tuotantokautta, toinen animaatiosarja, ja se keräsi itselleen kaiken kaikkiaan 23 alan palkintoa. Kaikki tämä täysin ansaitusti, sillä jostain ihmeen syystä tämä lapsiystävällinen animaatiosarja onnistui olemaan huomattavasti laadukkaampi ja aikuisempi kuin isolle kankaalle tehdyt Star Wars -esiosat.

Vaikka Disney-yhtiö onkin viime vuosina paisunut jo hirviömäiseen kokoluokkaan, yhtiön ydin, sen animaatiotuotanto, on jo pitkään kulkenut kuoppaista polkua. Entinen lapsuusmuistojen kuningas menetti otteensa 2000-luvun alulla ja tippui kauas Dreamworkin ja Pixarin taakse. Disneyn yhdistyminen Pixarin kanssa, ja sen johtohahmojen kuten Ed Catmullin ja John Lasseterin siirtyminen osaksi Disneyn animaatiotuotantoa, on kuitenkin nostanut elokuvien laadun nousuun, vaikkakin myös ilmakuoppia on mahtunut matkan varrelle. 

Frozenin jättimenestyksen jälkeen päällimmäisenä kysymyksenä onkin ollut, oliko kyseessä vain onnekas sattuma, vai voiko yhtiö pitää kiinni uusista laatukriteereistään. Onneksi näyttää siltä että vaikka vuonna 2014 julkaistu Big Hero 6 otettiinkin vastaan enimmäkseen olankohautuksilla, Zootropolis onnistuu paitsi lunastamaan Disneylle asetetut oletukset, myös ottamaan varmoja askelia uutta suuntaa kohti.